Interview and portrait: Pirjetta Brander
”INKA-MAARIA JURVANEN
b. 1980 Espoo,
lives and works in Helsinki, Finland
Minusta on tullut taiteilija pikkuhiljaa. Se, millä tavalla, riippuu siitä, uskooko kohtaloon vai vapaaseen tahtoon. Itsestäni tuntuu, ettei vaihtoehtoja ole. Voisin lopettaa tekemisen vähäksi aikaa, mutta se tarkoittaisi jatkuvaa hedelmätöntä ahdistusta.
Olen piirtänyt jo ihan pienenä ja äiti laittoi minut viisivuotiaana kuvataidekouluun. Olen varhain tiedostanut, että on sellainen asia kuin taide. Yksi äidin serkuista on kuvataiteilija, mutta muita taideammatissa toimivia ei suvussani ole.
Olin kuvataidekoulussa 16-vuotiaaksi. Pääsin kuvataidelukioon. Sen jälkeen opiskelin graafista suunnittelua, mitä en halua työkseni tehdä. Hakeuduin Suomenlinnaan Taidekoulu Maahan ja siellä kaikki aukeni: miten pystyn käyttämään piirustustaitoani ja sitä mitä päässäni on, miten asioita voi yhdistellä niin, että siitä konkreettisesti syntyy jotakin.
Piirtäminen on minun tekniikkani. Välillä olen kokeillut muutakin, kun on tuntunut ettei se ole tarpeeksi. Mutta kyllä se on, en voi sitäkään valita. En tiedä miksi on niin.
Aiheenani on aina se, joka tuntuu sillä hetkellä tärkeämmältä kuin mikään muu. Ryhdyn purkamaan aihetta kirjoittamalla. Kuvat muodostuvat tekstieni perusteella, mutten tiedä kuinka. Seuraa katkos, jossa sanat eivät enää auta. Kuvat ovat määrättömästi enemmän kuin mitä pystyn sanallisesti selittämään. Luovuus on tietämistä ilman tietoa. Se sijaitsee tiedon ulkopuolella.
Aiheesta riippuen lähtökohtana voi olla yksi sana tai vaikka taivaalla nähty pilvi. Kirjat ovat suurin inspiraationi. Niiden kanssa käydyt keskustelut rikastuttavat ja riemastuttavat loputtomasti.
Minua kiinnostaa hirveästi kaikki. Mitä ihminen lajina tekee, valtasuhteet, itsepetoksen määrä, kaikki se hyvyys mitä on, järjetön väkivalta ja arkipäivän hiljainen sadismi, mistä ne kaikki asiat tulevat? Teeskennellään yhtä, vaikka asia on täysin toisinpäin… En usko kenelläkään voivan olla pysyvää mielenrauhaa, jos sulkee pois olemassa olevan pahan.
Ajattelen Kesä-teemaa käsitteellisesti. Kesä on uuden suunnan tai mahdollisuuden vertauskuva. Miksi yksilö tai yhteisö tavoittelevat jotain sellaista? Yksilötasolla elämä on jonkun mielestä suorite, jolloin se on motivaattori. Tai sitten ”uusi” on kehitysuskon mukaisesti itseisarvollinen, eli se on aina parempi ja on aina mentävä ”eteenpäin”. Tähän kaikkeen liittyy kysymys siitä, onko vapaata tahtoa olemassa ja jos, kuinka pitkälle se vie.
Suurin osa siitä mitä teemme on toistoa. Gertrude Stein selittää toiston ytimen hienosti kirjassaan ”Making of Americans”. Se, miten tunnet itsesi tai jonkun muun, rakentuu toistosta. Voit luottaa tiettyjen asioiden toistuvan. Toisto voi myös olla joko aitoa tai keinotekoista.
Syntyykö uutta toiston sisällä, miten yhdestä toistosta mennään seuraavaan? Onko uusi enää määritelmänsä mukainen, kun se on nimetty?
Toisto ei tarkoita ymmärtämistä. Mielestäni monessakaan asiassa ei olla sen pidemmällä kuin tuhansia vuosia sitten. Toistaminen on ydinasia. Kesä tulee aina uudestaan. Mahdollisuudet toistuvat.”
